Uratarinat

Turun Ammattikorkeakoulun media-alan opiskelijat ovat haastatelleet eri urapolkuja omaavia toimittajia. Haastatellut toimittajat ovat työskennelleet laajasti median eri kentillä niin tv:n, radion kuin sosiaalisen median parissa. He ovat loistavia esimerkkejä siitä, miten monilla eri tavoilla ura median parissa on saanut alkunsa ja muuttunut ajan mittaan. Haastattelut eivät ole osa laadullista seurantatutkimusta.

Juontaja, DJ, aktivisti. Toimittaja. Vaikuttaja. Entinen tanssija. Musadiggari. Titteleitä ja statuksia on monia, mutta silti Renaz Ebrahimi tunnetaan ensisijaisesti heltymättömänä poc-väestön oikeuksien puolustajana.

Ebrahimi tuli Suomeen Iranista viisivuotiaana. Hän kasvoi Tampereella poliittisesti aktiivisten vanhempien esikoisena ja tutustui heidän esimerkistään jo lapsena erilaisiin maahanmuuttajajärjestöihin. 16-vuotiaasta lähtien Ebrahimi alkoi itse osallistua lukuisten monikulttuurillisten järjestöjen toimintaan.

Hän kiittää aktivistikipinän sytyttämisestä perhettään:

”Mun halu vaikuttaa tulee selkeästi kotoa: isä oli poliittisesti aktiivinen ja halusi luoda parempaa maailmaa, kuten monet sukulaiset. Vanhemmat olivat mukana kurdijärjestöissä ja tapahtumissa, minkä takia muakin rupesi kiinnostamaan maailman meno.”

Ebrahimi harrasti myös aktiivisesti erilaisia tanssilajeja, parhaimmillaan yli 25 tuntia viikossa. Reissatessaan parikymppisenä ympäri maailmaa hän totesi ammattitanssijan uran itselleen liian haasteelliseksi ja vaativan paljon uhrauksia. Tanssiminen oli kuitenkin ehtinyt sitoa Ebrahimin tiukasti kansainväliseen hip hop- ja populaarikulttuuriin johdatellen hänet niiden kysymysten äärelle, joihin hän halusi ottaa kantaa aktivistina, kuten rasismi ja seksismi. Kansainvälinen pop-kulttuuri tarjosi myös erilaista etnistä representaatiota, minkä vuoksi nuori Ebrahimi koki vahvaa samaistumista TV:ssä esiintyviin artisteihin. Kotikaupungissaan hän oli useimmiten porukassa ainoa ruskea henkilö.

Kiireisten lusikoiden nainen

Muutettuaan Helsinkiin 2009 Ebrahimi työllistyi Monika-Naiset Liitolla ja kävi aktiivisesti tapahtumissa juontamassa ja puhumassa. 2010 hän oli myös perustamassa monikulttuuri- ja maahanmuuttajajärjestöjen yhteistyöverkostoa, Moniheliä.

”Monissa sopissa olleet meitsin lusikat! Kaikissa järjestöissä oli omat juttunsa ja pidän sitä aikaa todella tärkeänä, koska opin niin paljon.”

Ebrahimi aloitti muutamia vuosia lukion jälkeen kulttuurituottajan opinnot. Samoihin aikoihin hän voitti myös Spin FM:n kuuntelijoille suunnatun laskuvarjohyppykilpailun, mikä johti työhaastatteluun ja sitä kautta juontaja-harjoitteluun sekä omaan ohjelmaan. Opintojen ohessa Ebrahimi haki myös harjoitteluun Bassoradiolle ja alkoi pian juontaa sekä tuottaa omaa show’taan kanavalla. Samalla työt Spin FM:llä loppuivat ja kulttuurituottajan opinnot jäivät kesken.

Radiojuontajan työ ei kuitenkaan ollut Ebrahimille yksinkertainen haave. Vielä työtä tehdessäänkin Ebrahimi kärsi huijarisyndroomasta, eikä halunnut lunastaa titteliään toimittajana. Ura eteni Bassolta Radio Helsingille, mutta hän edelleen vieroksui studioon tulevia viestejä, joissa häntä puhuteltiin toimittajana. Hänen mielikuvansa toimittajasta oli tietoa välittävä robotti-ihminen, joka ei saanut tuoda mielipiteitään esille. Syventyessään työhönsä hän kuitenkin ymmärsi, ettei mielipiteetöntä toimittajuutta ole olemassa.

Epämukavien tunteiden herättäjä

Ebrahimillä on aina ollut vahva halu vaikuttaa ja herättää keskustelua, mutta hän kokee toisinaan vahvojen mielipiteidensä sotineen myös häntä vastaan.

”Joka kerta kun avaan suuni, tiedän riskit. Mä teen itse tän elämän ja uran itselleni vaikeammaksi. Silti, mulle ei koskaan ole ollut mahdollisuus olla hiljaa ja huomaamatta. Mulla on aina ollut tarve puuttua, jos näen tapahtuvan jotain epäreilua tai väärää. Koen, että joko olet osa ongelmaa tai voit yrittää muokata asioita sisältäpäin. Toki se on samalla vaikuttanut mun mahdollisuuksiin edetä urallani.”

Suuri yleisö tuntee Ebrahimin kenties parhaiten vuonna 2019 nousseesta Emma Gaala -kohusta, kun tämä Vuoden tulokas -raadissa kehotti hyllyttämään Maustetyttöjen ehdokkuuden kyseisestä kategoriasta rasististen lyriikoiden vuoksi. Raadin ainoana poc-jäsenenä tilanne oli hänelle hankala ja jo ennen hänen omaa lausuntoaan aiheesta huhut tapahtuneesta olivat levinneet ympäriinsä. Ebrahimi kertoo olevansa tottunut vastaavanlaisiin tilanteisiin, mutta painottaa, etteivätkö ne olisi silti aina yhtä raskaita.

”Oon saanut viestillä tosi paljon vihapuhetta. Kaikkeen siihen on tosi tottunut. Ei ehkä vielä turtunut — kyllä se vieläkin tuntuu pahalta — mutta tottunut.”

Uransa haastavuudesta huolimatta Ebrahimi on kokenut työelämässä myös runsaasti onnistumisia.

”On ollut unelmani olla töissä eri radioissa ja tehdä sisältöä erilaisilla alustoilla. Se, että mulla on YLE:llä vakituinen ohjelma ja että olen päässyt tapaamaan arvostamiani artisteja, on niiden täyttymys. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta yksi toteutuneista haaveista on ollut se, että olen saanut aloitettua ja ylläpidettyä monia tärkeitä keskusteluja. Kun mietin näitä jälkeenpäin vanhempana, nää on niitä asioita, joista tuun olemaan eniten ylpeä.”

Hän pyörittää musiikkiaiheista ohjelmaa
Sophia Wekesan ja Yeboyahin kanssa YleX:llä, vetää DJ-keikkoja saman kaksikon kanssa Mellow Yellow-kollektiivissa, juontaa sekä tekee erilaisia moderointitöitä. Ebrahimilla on myös Random Life -niminen yritys, joka toimii alustana uuden sukupolven luoville tekijöille luoden etnistä representaatiota Suomen media- ja kulttuurimaisemaan.

Ebrahimi on tuottanut sisältöä radion lisäksi YouTubeen sekä sosiaaliseen mediaan, mutta toivoo tulevaisuudessa vielä saavansa jalansijan myös TV-maailmaan. Hän pitää TV:tä merkityksellisenä etappina sukupolvikokemuksensa kannalta ja haluaisi tehdä sen kautta nuoria aikuisia kiinnostavaa sisältöä.

Lopuksi hän alleviivaa monipuolisuuttaan tekijänä ja samalla nimeää urallaan hyödyllisimmäksi osoittautuneeksi taidoksi oman monipuolisuutensa tunnistamisen ja valjastamisen.

”Että tajuaa myös itse lopettaa itsensä rajaamisen eikä sorru siihen, että yrittää tunkea itsensä johonkin pieneen lokeroon. Sen, mitä ei osaa, voi oppia ja mokat voi korjata, ja niiden jälkeen voi tehdä paremmin uudestaan. Me ollaan kaikki kuitenkin erehtyväisiä ihmisiä, ja koska maailma muuttuu joka päivä, vaaditaan enemmän sensitiivisyyttä, sekä halua oppia.”

Joka kerta kun avaan suuni, tiedän riskit. Mä teen itse tän elämän ja uran itselleni vaikeammaksi.

Teksti: Heidi Akselin

Nyt jo eläkkeellä olevan Marja Parikan tie aikansa media-alan huippuosaajaksi oli kaikkea muuta kuin tavanomainen, ja myös sattuma oli urapolulla mukana.  

Marja Parikka syntyi vuonna 1952 Imatralla. Hän kuitenkin muutti Helsingin Kallioon jo 4-vuotiaana, joten Etelä-Karjalan murre ei puheesta kuulu. Lapsena Parikan unelma-ammatti oli jokin korkeakoulutettu maailmanpelastaja, kuten lääkäri, mutta elämä vei eri suuntaan. 

Innostus media-alalle heräsi teini-ikäisenä, ja kaikista isoimpana tekijänä tässä Parikan mukaan oli tapahtuma, joka on kuulemisen arvoinen: rippikoulussa hänen ja hänen ystävänsä vintille jättämät tupakantumpit nimittäin sytyttivät melkein talon palamaan! Tapahtumasta onneksi selvittiin vain savuamisella ja säikähdyksellä, mutta jotakin ylempää voimaa oli talon pelastumisesta kiittäminen. 

– Eihän siinä sitten muu auttanut kuin tulla uskoon, Parikka naurahtaa. 

Seurakunnasta toimittamisen maailmaan 

Kaikki alkoi siis Kallion seurakuntanuorista. Silloinen diakoni- ja nuorisotyöntekijä, nykyään monesta taiteen lajista tunnettu Pia Perkiö oli suuressa roolissa Parikan toimittajaksi päätymisessä – seurakunta nimittäin lähetti hänet lukioikäisenä viikonlopun mittaiselle elokuvakurssille, josta kaikki sai alkunsa. 

Kurssilla leikiteltiin juuri ilmestyneen VHS-nauhurin kanssa ja nuoret esittivät kameralle julkisuuden henkilöitä. Leikkimielisestä puuhastelusta seurasikin jotain odottamatonta, sillä kurssilla hommissa ollut herrasmies nykäisi Parikkaa hihasta ja sanoi tämän olevan loistava kameralle valehtelija, ja halusi tämän siksi hommiin Yleisradiolle. 

Näin Parikka pääsi siis kiinni television maailmaan. Hän aloitti työt Yleisradion ja kirkon tiedotuskeskuksen tv-sarjassa aisaparinaan Matti Paloheimo. 

Ilman kokemusta heti syvään päätyyn 

Myös radio tuli mukaan kuvioihin, kun Pia Perkiö rupesi tekemään Yleisradioon lasten ja nuorten ohjelmia. Hänellä ei aika kuitenkaan riittänyt kaikkeen, joten hän pyysi Parikkaa avukseen tekemään nuorille tarkoitettua ohjelmaa. Parikalla ei ollut minkäänlaista kokemusta radiotyöstä, mutta kun hänet vietiin ohjelman tuottajan, Matti Haran luo, hän jälleen osoitti luonnonlahjakkuutensa ja vakuutti Haran olemalla vain oma itsensä. 

– Yhdeksänkiloisella Nagra-nauhurilla ääniteltiin siinä sitten, Parikka hymyilee. 

Parikalla oli vain lukiotausta aloittaessaan työt toimittajana, ja ainoa työkokemus oli tarjoilijan työ yökerhossa. Koulutuksen ja kokemuksen puutteesta ei ollut kuitenkaan haittaa, sillä radiojuontajien ei itse tarvinnut leikata juttujaan. Parikan rooli oli keksiä juttuideoita, tehdä käsikirjoitukset lähetyksiin, haastatella ihmisiä ja laittaa välillä musiikkia pyörimään – äänimiehet hoitivat teknisempää osaamista vaativat työvaiheet. 

”Toivoisin, että nykyäänkin mediat ottaisivat enemmän kokemattomia nuoria harjoitteluihin. Enhän minäkään muuten olisi koskaan menestynyt.” 

Yle koulutti töiden lomassa 

Myöhemmin nuori toimittaja opiskeli radiotyön lomassa vuoden yliopistossa, mutta ei koskaan saanut tutkintoa loppuun. Työn lomassa oli kuitenkin helppo kouluttautua omalla alalla, ja koulutuksista maksettiin jopa palkkaa – Yle koulutti Parikkaa useampaan otteeseen ja yhden koulutuksen kautta hän pääsi myöskin ”Ylen aikainen” (nykyinen Yle Helsinki) -radio-ohjelmaan juontajaksi. Parikan oma henkilökohtainen suosikkiprojekti oli kuitenkin Yleisradion ”Tänään iltapäivällä” -ajankohtaisohjelma, josta hän sai vakituisen työpaikan. Siellä hän teki liikenneohjelmaa yhdessä radiotoimittaja Esko Riihelän kanssa. 

Tampereelle tekemään historiaa 

Tehtyään uraa Helsingissä Parikka sai houkuttelevan työtarjouksen: ”Tampereen pojat pyysivät minut lähikuppilaan ja sanoivat, että lähde kuule Tampereelle”, Parikka muistelee. Nämä ”Tampereen pojat”, eli Ylen Ajankohtaisen kakkosen sen aikaiset päälliköt, saivat Parikan houkuteltua uudistuneen Ajankohtaisen kakkosen ensimmäiseksi naisjuontajaksi. Uudessa formaatissa ohjelmassa haluttiin olevan sekä mies- että naisjuontaja, ja Marja Parikasta haluttiin tämä jälkimmäinen. Hän juonsi ohjelmaa yhdessä Eero Silvastin kanssa. 

Parhaimmillekin sattuu välillä virheitä: kysyessäni Parikan uran mieleenpainuvinta mokaa hän aloittaa kertomaan tarinaa juontamastaan Ajankohtaisen kakkosen suorasta lähetyksestä, jossa hän unohti koko kansalle tutun, vieraana olleen urheiluselostaja Paavo Noposen nimen. Hän onnistui pelastamaan tilanteen esittelemällä Noposen ”sinivalkoisena äänenä, joka ei esittelyjä kaipaa”, ja jälkeenpäin saikin Noposelta ihasteluja siitä, kuinka ”kukaan nuori nainen ei ole koskaan sanonut hänestä mitään niin kaunista”.  

Yleltä freelanceriksi ja opettajaksi 

Elämä sujui Tampereella – leikki-iässä olevalla Aleksi-pojalla oli hyvä hoitopaikka ja töissä oli mukavaa. Parikka päätti jäädä Tampereelle. Hän oli kuitenkin Ajankohtaisessa kakkosessa vain lainassa Helsingistä, ja sopimuksen loputtua hän jäi freelanceriksi. Hän muun muassa selosti urheilua ja Yleisradion ensimmäistä pitkää yöradiota yhdessä Pentti Fagerholmin kanssa. Töitä riitti edelleen eikä Parikan tarvinnut myydä itseään projekteihin – hän oli tehnyt juttuja jo niin monesta aiheesta, että hyvällä yleistiedolla pärjäsi oikeastaan missä vain. 

Uransa viimeiset vuodet Parikka opetti journalismia Tampereen yliopistossa, kun toimittaja Risto Pylkkänen pyysi hänet mukaansa opettamaan. Parikka oli yhdessä Pylkkäsen kanssa muun muassa mukana perustamassa vielä nykyäänkin pyörivää opiskelijaradio Moreenia, ja heidän kursseillaan opiskeli monia myöhemmin menestyneitä toimittajia, kuten Piia Pasanen ja Salla Paajanen. Vuonna 2016 Marja Parikka jäi eläkkeelle lähes koko ikänsä kestäneen media-alan uran jälkeen. 

Punainen tupa ja perunamaa 

Työ on aina ollut Parikalle yksi tärkeimmistä asioista elämässä, ja hän on sitä mieltä, että toimittajana olo oli, ja on etuoikeus ja elämäntapa. Nykyään eläköitynyt toimittaja asuu puoliksi Helsingissä ja puoliksi Orivedellä, missä hänellä kliseisesti, mutta oikeasti, on ”punainen tupa ja perunamaa”. Aika menee mukavasti puutarhaa hoitaessa ja lehtiä lukiessa, ja Helsingin päässä Parikan tulee juostua erilaisissa tapahtumissa. Enää hän ei lähtisi töitä tekemään vaan viihtyy eläkepäivillään, mutta toteaa fiksusti: ”Jos nivelissä on vähän ruostetta tai naamassa ryppyjä, niin niitähän on tässä iässä kaikilla – ei se toimittamista estä. Kyllähän minulla jalat ja aivot vielä pelittää, niin jos joskus oikein kova ikävä iskee, niin kyllähän sitä voisi vielä yrittää.” 

Marja Parikka valitsisi edelleen media-alan yli kaiken muun, vaikka ajat hänen tähtihetkistään ovatkin jo paljon muuttuneet: “Oltiin nuoria, enää ei kuitenkaan ihan joka päivä voisi mennä töiden jälkeen kaljalle”, hän nauraa. 

Toimittaja ja kuva: Taru Siirilä